3. lokakuuta 2005

Aamu ei valjennut vielä kun heräsimme. Tuskainen herätys, eikä yöllä oikein unikaan tullut. Tuleva vaellus jännitti kyllä. Pikainen aamupala ja tamineet autoon, keula kohti Pohjois-Karjalaa. Tästä se alkoi: Seikkailu Kolilla, Herajärven kierros.

Aamu valkeni renkaiden jauhaessa asfalttia allaan. Matkaa noin 450km ajettavaa. Aikaa meni lähemmäs kuusi tuntia. Mutta perille kuitenkin ilman suurempia ihmeitä. Sään puolesta ihan miellyttävä, joskin sateenuhka vaivasi, lähinnä mieltä.

Vaatetus vaihtoon ja rinkat selkään. Hissillä ylös ja vaeltaminen alkakoot. Takana varhainen herätys ja pitkä ajomatka, edessä lohduttomat 40 kilometriä talsittavana. Huomasin heti lähdössä iloisen asian: olin käynyt korjauttamassa rinkan lantiovyöni ja huomasin, että korjaaja oli ommellut sen väärin paikoilleen. Nyt sitten talsittavana matka remmi kierteellä.

Ukko-kolin päälle saavuttiin alkajaisiksi ja siellä ensimmäiset maisemakuvat. Taivas erittäinkin pilvinen. Alku meni ihan mukavasti, ehkä itselläni jonkinlaista stressinpoikasta vaivanani. Kilometrejä kuitenkin tuli käveltyä reippaasti.

Jossakin vaiheessa alkoi mietityttää ollaankohan me nyt aivan väärällä reitillä , kun edelliskerran Kolinreissulta ei muistunut mieleen pitkää metsäpolkua. Ehkä epätoivokin pääsi vaivaamaan muutamaksi hetkeksi, mutta tuttu tie iski silmään ja tajusin, että täysin oikea reitti menossa.

Hämärä iski yllättävänkin pian. Olimme kävelleet noin kymmenen kilometriä kun Mikaelin polvi alkoi oikkuilla. ”takaisin ei mennä” tuli useaan otteeseen kommentti Mikaelin suusta. Teimme muutoinkin järjettömän virheen; olimme jättäneet liian vähälle energiatankkauksen ja ensimmäistä kertaa elämässäni tajusin mitä tarkoittaa kun hyytyy tai zippaa aivan totaalisesti. Siinä vaiheessa oli tarvetta vain ruokapaussille. Alkuperäinen tarkoitus oli vasta yöpymispaikalla tehdä ruoka, mutta ei annettu juuri paljon vaihtoehtoja nyt. Ruoka siis valmistettiin ja jatkettiin matkaa.

Karttusenlammen jälkeen laskettiin rinkat selästä ja laitettiin teltta pystyyn. Oli jo melkoisen pimeätä. Siinä pientä iltapalaa syötiin ja tunnelmaa kohotettiin suklaalla ja sen sellaisella. Helpotus oli päästä nukkumaan. Ensimmäiseksi päiväksi ehkä turhan raskas.

4. lokakuuta 2005

Aamu valkeni ja herättiin kellon soittoon melko varhain aamulla. Keiteltiin aamupuurot ja pakkailtiin rauhalliseen tahtiin tavaroita. Matkaan päästiin hyvin aikataulussa.

Jalkaa toisen eteen ja kilometrit taittuu. Edessä oli jokseenkin odotetutkin vesistönylityslautat. Tietysti säänä oli mukavan tuulinen hetki ja vesikin matalalla, jotta lautan kanssa toimiminen olisi haasteellisempaa. Mutta yli mentiin. Saavuimme Lakkalaan, jonka piha-alueella teimme sapuskat. Paikka oli mainio, varsinkin kun raikasta kaivovettä sai ruoanvalmistukseen ja juomapulloihin. Matka jatkui ja saavuttiin reitin eteläisimpään päähän, Kiviniemeen. Melkoisen miellyttävä tunne, vaikka jatkuvasti vaivasi erään vastaan tulleen pariskunnan sanat: ”se läntinen puoli onkin raskaampi.”

Ylämäkeä ja alamäkeä ja ylämäkeä ja alamäkeä. Aurinko paistoi valtoimenaan, miellyttävä syyssää, lämpöäkin piisasi. Ikävä puoli oli vain siinä, että ilma ”seisoi” paikallaan ja todellakin hikeä pukkasi. Melko vähän puheltiin mistään tuona aikana. Matkaa oli talsittavana paljon. Sopivasti pidettiin taukoja ja syötiin hedelmiä, suklaata ja sellaista. Nyt muistettiin tankata kaikin puolin riittävästi. Mikaelin polvi oli selkeästi kipeä, oli ollut koko ajan, mutta ei maininnut asiasta. Vaivalloista oli kävely. Hullu mies.

Ryläys oli seuraava kiintopiste ja samalla yöpymispaikka. Viitat alkoivat jo hyvissä ajoin viitata Ryläyksen lähestymistä. Alkoi päivä taas hämärtyä nopeasti ja ilta olemaan käsillä. Saavuttiin kodalle ja kuultiin äänistä, että paikalla on muitakin. Ja niin, todettiin että mukava ilta on tulossa Savolais-porukan kanssa. Tai mukavasta tiedä, tyhmät leikit niillä oli. Kuusi keski-ikäistä leikkimässä, joitakin ihme ”hauskuutusleikkejä”. Saipa siitä omat huumorinsa otettua. Uni tuli Ryläyksen kodassa mukavasti. Lämpöä piisasi ja alusta oli tasainen.

5. lokakuuta 2005

Herättiin jo seitsemän jälkeen. Tunti syötiin ja hankittiin lähtöä. Ajateltiin, että lähdetään ennen Savolaisia. Aamulla oli lähdettäessä todella miellyttävä olo, melkoisen helpottunut ja tyytyväinen. Viitta näytti kahdeksaa kilometriä Ukko-Kolille, eli tarkoitti vajaata 10 kilometriä kävelyä. Aamun kaste oli vielä kasveissa ja osittain oli myös riitettä. Pitkospuut olivat ilkeän liukkaat. Loistavin anti luontoäidin puolesta oli eräältä nousulta näkynyt mielettömän kaunis usva alhaalla metsässä. Kuvia napattiin kymmenittäin. Eipä olisi tämä näky voinut osua juuri parempaan hetkeen.

Matka taittui mielettömän nopeasti. Kyllä paluu maistui. Ei sillä, että olisi huono reissu ollut, mutta suoritus on aina miellyttävä saada tehdyksi. Jero saatiin kierrettyä odotettua ripeämpään tahtiin. Pidettiin Myllyvaaran jälkeen pieni juomatauko ja taas jatkettiin matkaa. Kahdeksasta kilometristä oli yhtäkkiä kadonnut 5,5 kilometriä. Viimeisen tauon aika. Juomista naamariin ja rinkat takaisin selkään. 2,5 kilometriä Ukko-Kolille.

Saavuimme risteykseen, josta kaksi päivää sitten lähdimme Mäkrää kohti. Nyt suuntana oli Ukko-Koli ja viimeinen nousu, joka onkin mukavan pitkä. Kun alkoi näkyä ihmisen tekemiä portaita, tiesi olevansa jo lähellä. Vihdoin oltiinkin jo Ukko-Kolilla, nämä ovat niitä järjettömän hienoja tunteita, joita tästä hommasta saa irti – saavuttamisen ja onnistumisen tunne. Nimet raapustettiin metalliin ja lähdettiin etsimään portaita Kolin luontokeskuksen pihaan. Pitkät ja jyrkät portaat. Hissillä alas ja kävely vielä auton luokse. Hymy herkässä. Mahtava reissu. Suosittelen ehdottomasti.

Reissaajat: Mikael Fabrin & Antti Korkeamäki
Kuvat: Mikael Fabrin & Antti Korkeamäki
Teksti: Antti Korkeamäki

(c) Antti Korkeamäki - Kaikki varkaat pidätetään